Slider

"ISILLÄ ON SYÖPÄ"

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Kouluun on aina kiva palata kesäloman jälkeen. Uusi koulureppu selässä, uudet kynät uudessa penaalissa ja muutama uusi vaate päällä. Meillä oli tapana käydä aina kesän loputtua ostamassa uudet koulutarvikkeet ja muutama uusi vaate, tulevalle lukukaudelle. Me jaettiin kesäloma kuulumisia koulussa ja ihasteltiin toistemme ihania kyniä ja kumeja. Koulun jälkeen käytiin kotona syömässä ja tekemässä läksyt ja lähdettiin ulos leikkimään tai kirjastoon pelaamaan tietokoneella. Yhtenä syksyisenä päivänä palasin tavallisesti koulusta kotiin, olikin kotona hiljainen vastaanotto. 
"Isillä on syöpä.", veljeni sanoi. Pienet aivoni raksuttivat kovaa vauhtia, vaikkei tarkalleen ymmärtänytkään mistä on kysymys. Ensimmäinen ajatus oli että Mummu kuoli syöpään ja kaverini isä. Sen kummemmin en osannut ajatella asiaa. 

"Kuoleeko isi? Tuleeko isistä kalju? Ostetaanko me sillekkin peruukki ja viedään sitä pyörätuolissa ulkoilemaan?" Mietin näitä asioita pääni sisällä mutten kehdannut kysyä niitä keneltäkään. Ajattelin ettei niin voi kysyä. Jäin kotiin loppupäiväksi ja seuraavana päivänä koulussa kuiskasin meidän opettajalle että "Isillä on syöpä" ja poistuin välitunnille, kun en halunnut puhua aiheesta.

Leikin paljon salaa Barbeilla tuolloin. Barbileikin tarina meni jokakerta kutakuinkin näin "Barbi asui hienossa kodissa, teki sielä ruokaa ja kävi hengailemassa kavereiden kanssa. Sitten Barbin miehelle tuli syöpä ja se kuoli. Sitten barbille tuli syöpä, se kävi sädehoidossa Pikonlinnassa, mutta hoito ei tehonnut. Aloitettiin toinen hoito ja tukka lähti. Barbi kuoli" . Kerran leikkasin oikeasti Barbin tukan pois. Ajattelin äitini suuttuvan jos se löytää kaljun barbini, joten nappasin sen koulureppuun mukaan ja lähtiessäni kylälle nakkasin Barbin järveen. Huusin vielä perään " Vitun huorasyöpä!".

Muutama kuukausi ehti vierähtää syöpädiagnoosista, kun saatiin lisää huonoja uutisia. " Äiti ja isi rakastaa teitä ihan hirveästi, mutta äiti muuttaa toiseen osoitteeseen." Tuntui kuin koko maailma olisi murentunut jalkojeni alta. Olin vihainen. Suutuin ja huusin että "Isi kuolee ja äiti muuttaa pois, ette te meitä rakasta!" Sinä iltana kun äiti viimeisen kerran lähti tavarakuorman kanssa, menin itkemään isän sänkyyn, ja itkin läpi yön. Jälkeen päin isä on kertonut että se oli kuin kipuitku, huusin ja itkin niin paljon että isäkin itki. Itkin niin sydäntä särkevän kovaa, että isä kirjoitti siitä laulun "Pienen lapsen pieni toive". (Sanat tulevat tekstin loppuun)

Nämä on aikoja, joista en muista melkein mitään. Muutamia irrallisia juttuja, pääsääntöisesti kuitenkin olin vihainen, huusin, raivosin ja itkin. Toisinaan sain myös paniikkikohtauksia, mutta ne oli niin pelottavia, etten uskaltanut puhua niistä, enkä tarkalleen edes tiennyt mitä niiden aikana tapahtui. Pelkäsin että jokainen ihminen poistuu elämästäni ja jään aivan yksin. Nukuin yöni isän vieressä, koska pelkäsin että se kuolee yön aikana, tai että se lähtee eikä palaa. Ajattelin että kun isä kuolee, äiti muuttaa takaisin meille, kun me ei mahduttaisi sen asuntoon.
Kirjoitin päiväkirjaan juttuja kun se tuntui helpottavan oloa. Kiroilu oli meillä kiellettyä, mutta päiväkirjaan kirjoitin ylös aina kirosanoja, osittain siksi että sain vähän uhmattua sääntöjä ja siksi kun muutkin kiroilee jos niitä sattuu. Toisinaan kyllä karjuin saatanaa ja jumalautaa vanhempieni läsnäollessa, ihan vain siksi, että testasin rakastavatko ne minua siitä huolimatta, vaikka rikon kaikkia sovittuja sääntöjä.

"Isi, voinko tulla mukaan sädehoitoon?". Kaipasin tietoa asiasta ja halusin konkreettisesti nähdä mitä sielä tapahtuu. Olin myös kuullut että isän hyvä ystävä kävi mukana hoidoissa isän tukena, ja ajattelin josko isästä olisi kiva että sillä olisi taas saattaja mukana. " Se ei ole mikään lastenpaikka." Sanoi isä, mutta ruinattuani mukaan pääsyä hän kuitenkin suostui siihen.

Muistan kun kävelimme sairaalan käytävää pitkin, isä morjesti muutamalle "tutulle" ja kysyin mistä tunnette. "Ei me tunneta, mutta täällä ihmiset tulee tutuksi." isä vastasi. Pian hänet aseteltiin jollekkin pöydälle, ja minut poistettiin huoneesta. Jäin itkusilmässä odottamaan lääkärin kanssa koska hoito olisi valmis. Lääkäri vakuutti isä tulee ehjänä takaisin.

Takaisin tullessa sain valita autossa kuunneltavan levyn, nappasin laukustani veljeni tyttöystävän polttaman "JuPiN MuZaT"-levyn ja säädin äänet kovalle. Ensin soi Apulannan Maanantai, sitten Ilona ja viimeiseksi Armo. Oli siinä muitakin, mutta näitä vain soitin vuoron perään. Isän mielestä laulaja kuullosti naiivilta, eikä hän jaksanut kuunnella, vaan laittoi ääntä hiljemmalle.
Muutaman viikon päästä isä kuitenkin taas automatkalla kysyi, että kuunnellaanko sitä Apulantaa. Nauroin ja sanoin että "Eikö se ollut sun mielestä naiivi, vai mikä se sana oli?", isäkin nauroi ja vastasi että laita nyt vaan se levy. Me ajettiin kylää ympäri ihan muuten vaan, kuunneltiin niitä samoja kappaleita täysillä, välillä käännyimme katsomaan toisiamme ja nauroimme. Ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin. Myös ensimmäistä kertaa musta tuntui että ehkä me selvitäänkin tästä kaikesta.

Myöhemmin isä sai terveen paperit, ja kaikki jälkitarkastukset sujui hyvin. Syöpä ei ole uusiutunut. Sain apua koulukuraattorilta jonne äiti ohjasi minut huomattuaan käytökseni muuttuneen. En uskaltanut kertoa hänellekkään asioita mitä kävin läpi pääni sisällä, minua hävetti se pelkäsin ihmisten lähtevän tai kuolevan, kun mulle oltiin kokoajan sanottu että "Lopeta, ei mitään sellaista tapahdu". Vaikka en osannut ottaa apua vastaan tilanteen käsittelyyn, osasin kertoa kuraattorille saamistani paniikkikohtauksista ja sain avun niihin ja myöhemmin diagnoosin Paniikkihäiriö. Paniikkikohtaukseni kuitenkin rauhottui pitkäksi aikaa, viimeisestä kohtauksesta on pian neljä vuotta ja sitä edellisestä ehkä kahdeksan. En tarvitse siihen lääkkeitä, enkä ole koskaan niitä joutunut syömään, vaikka mulla kulkee mukana edelleen kohtauslääke. Vielä teini-iässä pelkäsin että ihmiset häviää ympäriltäni, pelkäsin ettei minua hyväksytä sellaisena kun olen, mutta nykyään en pelkää normaalia enempää.


Tämä on blogihistoriani kipein postaus koskaan. Olen kirjoittanut tätä monta kuukautta, lisäillyt sanoja tai lauseita sinne tänne, joskus vain lukenut tämän pohjan ja painanut läppärin kannen kiinni itkien. Olen kuunnellut Apulannan tuotantoa varmaan viisi tuntia koko postauksen aikana, vaikka itse kirjoitukseen on mennyt aikaa ehkä tunti. Ensimmäistä kertaa käsittelen tätä asiaa rehellisesti, ja tuntuu niin helpottavalta että 10 vuotta mukana kannettu taakka on jaettu jonkun kanssa. Kirjoittaessani olen saanut jäsenneltyä tapahtumia johonkin järjestykseen ja välillä olen soittanut isälleni varmistaen että menikö joku juttu niinkuin muistin. Teksti voi olla muiden silmissä hyvin sekava, koska se on osissa kirjoitettu ja fiiliksiä suoraan päästäni.
Sen lisäksi että tämä on osa omaa kriisin käsittelyä, toivon että tästä on hyötyä myös jollekkin jonka perhe on saman tapaisten kriisien ääressä.

Jos haluatte lukea lisää elämästä isän kanssa niin tässä on vanha postaukseniISÄ LÄHIVANHEMPANA.



Pienen lapsen pieni toive 
iltaisin on tää
Vain suukko saada äidiltä
ja uneen painaa pää

Enkel parvi untasi kun
hiljaa vartios
ja pimeyden pelottavan 
karkoittaisi pois

Poskeasi pehmeää sun silitellä saan
oi lapsi rakas maailman 
nyt kuinka tunnenkaan

Kyynel silmin lapsi kulta kättäs puristan
kun lahjan saanut  kauneimman
on saanut jumalan

Pienen lapsen pieni toive 
iltaisin on tää
Vain suukko antaa äidille
ja uneen painaa pää

Kumpa sua matkallasi voisin taluttaa
niin ettei mäet kumpareiset voisi haavoittaa
Uinu lapsi rauhallista unta lempeää 
niin että murheet maalliset  
pois kaikki häviää

Tähdet nousee taivaalle
on päivä päättynyt
Vaan nuku hiljaa pienimpäni
nuku pieni nyt

20 kommenttia:

  1. ♡koskettava kirjoitus. Ja nuo laulunsanat on niin kauniit!

    VastaaPoista
  2. Itku tuli noiden laulunsanojen kohdalla. Koskettava ja rohkea kirjoitus, onneksi isäsi selätti syövän <3

    VastaaPoista
  3. <3 Upeasti kirjoitettu ja nuo laulunsanat <3

    VastaaPoista
  4. 💕 koskettavaa.. Onneksi isäsi selvisi syövästä lopuksi.

    VastaaPoista
  5. Hienoa, että uskalsit kertoa. Hyvä muistutus taas siitä, miten lapselle kaikki asiat ovat suuria eikä niistä uskalla puhua. Tarkoitan tällä tuota Barbie-juttua. Koskettava tarina.

    VastaaPoista
  6. Ei ole sanoja ❤ kaunis postaus, ihana et ootte selvinnyt kaikesta yhdessä ❤

    VastaaPoista
  7. Niin hyvä teksti! ❤❤ Paljon asioita, ajatuksia ja tunteita herätti itsessä, tunnistin samoja mitä itselläni heräsi kun äidilläni löytyi syöpä ollessani 12-vuotias. Samoja tunteita joita koin 20-vuotiaana äitini kuollessa samaiseen sairauteen... Ja paljon ajatuksia miten mieheni syöpä vaikuttaa ja mitä käytöstä voi herättää mieheni 11-vuotiaassa, meidän pieni vuoden vanha ei vielä asiaa (ehkä onneksi) ymmärrä... Mutta tästä selvitään ��❤ Olet vahva! Kaikkea hyvää elämääsi!

    VastaaPoista
  8. Tuli kyllä kyyneleet silmiin, kun nuo laulun sanat luin. <3 Koskettava kirjoitus ja hyvä kuulla, että kaikki päättyi hyvin ja isäsi selätti syövän. <3

    VastaaPoista
  9. Ihana kerrankin lukea, kuinka joku apua ja tukea etsinyt on myös sitä saanut. Kiitos, kun jaoit kipeän kokemuksesi. <3

    VastaaPoista
  10. Voi kuinka koskettava kirjoitus ��

    VastaaPoista
  11. Älyttömän hyvä ja koskettava postaus. Hienoa, että jaoit sen ja että isäsi toipui. Tee kirja kokemuksistasi. Kaikkea hyvää sulle <3
    T. Nellis

    VastaaPoista
  12. Voi miten koskettava kirjoitus! ��❤

    VastaaPoista
  13. Koskettava kirjoitus ja voiii noi laulun sanat <3 Mulla paljon samanlaisia kokemuksia,isäni sairastui syöpään kun olin 11 ja menehtyis 3 vuotta myöhemmin :( Asuin myös isäni kanssa kun vanhemmat erosivat.

    Bongasin vasta blogisi ja luen innolla vanhoja postauksia :)

    VastaaPoista
  14. Mun silmät hikoilee ��
    Ihana kirjoitus. Ai kauheeta kun tunnen sen pienen ihmisen tuskan.

    VastaaPoista
  15. Itku tuli. Niin kaunis ja tunteisiinvetoava kirjoitus. ❤️ Onneksi isäsi selätti syövän.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista! :)

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan